Myönnän,
olen nörtti. Kahdeksanvuotiaana osasin Jedin paluun ulkoa,
teininä palvoin kuolemanvakavasti Tolkienia ja aikuisiällä päädyin naimaan
miehen, jolle ei tarvinnut selvittää Boba Fettin henkilöllisyyttä. Viime
vuosina olen puolestaan seuraillut mielenkiinnolla loputtomalta vaikuttavaa
sarjakuvabuumia, tai siis sarjakuvien pohjalta tehtävien elokuvien piiskankovaa
dominointia lippuluukuilla.
Sarjakuvasankareiden
suosio ei sellaisenaan liene kummastus: haastavina aikoina ihmiset hakevat
eräänlaista turruttavaa lohtua ylimaallisista poikkeusyksilöistä, jotka
jollakin tapaa aina pelastavat pulaan joutuvan yhteisön. Periaatteessa sankarin
karismaattisuus perustuu juuri niihin erityislaatuisiin ominaisuuksiin, jotka
erottavat tämän muista ihmisistä. Monet supersankarielokuvat keskittyvät tähän
problematiikkaan pohtimalla (joskin usein melko kevyesti), mitä tarkoittaa olla
yhteisölle samanaikaisesti sekä uhka että hyöty, ja mikä on poikkeusyksilön
vastuu suhteessa muihin ihmisiin. Nykypäivänä kuitenkin pelkkään supervoimaan
luottavan sankarin suosio näivettyy kuin toivo helteisestä juhannuksesta. Tähän
ongelmaan on kaatunut esimerkiksi valkopyykinpuhtoinen Clark Kent, tunnetummin
Teräsmies. Clarkilla on toki traaginen menneisyys, mutta elokuva-adaptaatiot
eivät ole onnistuneet luomaan hahmolle sitä rosoista uskottavuutta, joka on
välttämätöntä toimintakohkauksen vastapainoksi. Vastaesimerkkinä esitettäköön
Christopher Nolanin näkemykset Gotham Cityn vartijasta Batmanista. Ohjaaja
onnistuu kuvauksessaan niin hyvin, että lopulta ongelma on päinvastainen –
elokuvien ehdottomasti kiinnostavin hahmo on lopulta Bruce Wayne, ei bassotaajuuksilla
muriseva Lepakkomies. (Sarjakuvasankarien alter ego -kulttuurista voisikin
sitten kirjoittaa vielä oman postauksensa…)
Toisaalta
elokuvissa on tällä hetkellä monessakin mielessä kyse kierrätyksestä.
Populaarikulttuurille ominaisella tavalla jokainen kertomus kerrotaan uudestaan
tuttuuden luoman turvallisuuden illuusion perässä. Trendi ei koske pelkästään
sarjakuvasovituksia, vaan viime vuosina uusia näkökulmia on tuotu reippaalla
tahdilla myös vanhojen satujen maailmoihin. Oli kyse sitten sarjakuvista tai
grimmiläisistä faabeleista, ovat ne omalla tavallaan kaikille yhteistä
(populaari)kulttuurista pääomaa ja siksi myös niin kovin tuttuja.
Tunnistettavat hahmot ja kertomukset pompsahtelevat kertomuksesta toiseen eri
konteksteissa ja kriittiset kielet saattavatkin todeta, ettei tämän kaltainen
kulttuuri tuota lopulta mitään omaa. Ehkäpä näinkin, mutta kertomuksien ja
tarinamaailmojen sinisilmäisenä rakastajana ymmärrän myös asian toisen puolen: kun
saan luettua hyvän kirjan loppuun tai kun sykähdyttävä elokuva päättyy, minua
usein pännii. Miksi tämä päättyi jo? Olisiko jatko-osaa? Entäpä sivuhenkilöt?
Olisiko heistä vielä jotakin kerrottavaa? Loputon adaptointi – kun se tehdään
tyylillä – palvelee juuri minunlaisiani hurahtaneita nörttejä, joille toisinaan
kertomusten universumit ovat lähes yhtä mielenkiintoisia kuin todellisetkin.
Jos
vielä tämän tekstin päätöksen äärellä voi suositella jotakin supersankareihin
liittyvää elokuvaa, se voisi olla jo joitakin viikkoja teattereissa pyörinyt X-Men: Days of Future Past. (Etukäteen
kannattanee tosin tutustua ainakin edeltävään elokuvaan X-men First Class, joka julkaistiin joitakin vuosia takaperin.) Tunnustettakoon
tässä myös se, että äksmiehet ovat luultavasti elokuvien supersankareista omia
lemppareitani. Syy tähän varmastikin kumpuaa osittain siitä, että omistin
elokuvasarjan ensimmäisen osan vhs-kasettina, joka edelleen lojunee jossakin
kellarin pohjalla. Toisaalta X-menit ovat kiinnostavia myös siksi, että kysymys
poikkeusyksilöistä levitetään koskemaan kokonaista ihmis(mutantti)ryhmää, ja ei
tarvitse edes olla kovin nokkela katsoja havaitakseen temaattisia yhteyksiä
todelliseen maailmaan. Lisäksi uusimmassa elokuvassa on niin uskomattoman
timanttinen kattaus näyttelijöitä, ettei sitä karisman määrää meinaa kestää. Ian
McKellen, Patrick Stewart, Hugh Jackman, Michael Fassbender ja suosikein eli
James McAvoy samalla valkokankaalla samaan aikaan. Näitä herroja katselisin ja kuuntelisin, vaikka elokuva käsittelisi kouvolalaista bingoturnausta. Karismaa kun ei voi
ostaa, ja kiehtovalle supersankarille se vain on välttämätöntä.
No comments:
Post a Comment