Salaisen nörtin tunnustukset

Myönnän, olen nörtti. Kahdeksanvuotiaana osasin Jedin paluun ulkoa, teininä palvoin kuolemanvakavasti Tolkienia ja aikuisiällä päädyin naimaan miehen, jolle ei tarvinnut selvittää Boba Fettin henkilöllisyyttä. Viime vuosina olen puolestaan seuraillut mielenkiinnolla loputtomalta vaikuttavaa sarjakuvabuumia, tai siis sarjakuvien pohjalta tehtävien elokuvien piiskankovaa dominointia lippuluukuilla.

Sarjakuvasankareiden suosio ei sellaisenaan liene kummastus: haastavina aikoina ihmiset hakevat eräänlaista turruttavaa lohtua ylimaallisista poikkeusyksilöistä, jotka jollakin tapaa aina pelastavat pulaan joutuvan yhteisön. Periaatteessa sankarin karismaattisuus perustuu juuri niihin erityislaatuisiin ominaisuuksiin, jotka erottavat tämän muista ihmisistä. Monet supersankarielokuvat keskittyvät tähän problematiikkaan pohtimalla (joskin usein melko kevyesti), mitä tarkoittaa olla yhteisölle samanaikaisesti sekä uhka että hyöty, ja mikä on poikkeusyksilön vastuu suhteessa muihin ihmisiin. Nykypäivänä kuitenkin pelkkään supervoimaan luottavan sankarin suosio näivettyy kuin toivo helteisestä juhannuksesta. Tähän ongelmaan on kaatunut esimerkiksi valkopyykinpuhtoinen Clark Kent, tunnetummin Teräsmies. Clarkilla on toki traaginen menneisyys, mutta elokuva-adaptaatiot eivät ole onnistuneet luomaan hahmolle sitä rosoista uskottavuutta, joka on välttämätöntä toimintakohkauksen vastapainoksi. Vastaesimerkkinä esitettäköön Christopher Nolanin näkemykset Gotham Cityn vartijasta Batmanista. Ohjaaja onnistuu kuvauksessaan niin hyvin, että lopulta ongelma on päinvastainen – elokuvien ehdottomasti kiinnostavin hahmo on lopulta Bruce Wayne, ei bassotaajuuksilla muriseva Lepakkomies. (Sarjakuvasankarien alter ego -kulttuurista voisikin sitten kirjoittaa vielä oman postauksensa…)

Toisaalta elokuvissa on tällä hetkellä monessakin mielessä kyse kierrätyksestä. Populaarikulttuurille ominaisella tavalla jokainen kertomus kerrotaan uudestaan tuttuuden luoman turvallisuuden illuusion perässä. Trendi ei koske pelkästään sarjakuvasovituksia, vaan viime vuosina uusia näkökulmia on tuotu reippaalla tahdilla myös vanhojen satujen maailmoihin. Oli kyse sitten sarjakuvista tai grimmiläisistä faabeleista, ovat ne omalla tavallaan kaikille yhteistä (populaari)kulttuurista pääomaa ja siksi myös niin kovin tuttuja. Tunnistettavat hahmot ja kertomukset pompsahtelevat kertomuksesta toiseen eri konteksteissa ja kriittiset kielet saattavatkin todeta, ettei tämän kaltainen kulttuuri tuota lopulta mitään omaa. Ehkäpä näinkin, mutta kertomuksien ja tarinamaailmojen sinisilmäisenä rakastajana ymmärrän myös asian toisen puolen: kun saan luettua hyvän kirjan loppuun tai kun sykähdyttävä elokuva päättyy, minua usein pännii. Miksi tämä päättyi jo? Olisiko jatko-osaa? Entäpä sivuhenkilöt? Olisiko heistä vielä jotakin kerrottavaa? Loputon adaptointi – kun se tehdään tyylillä – palvelee juuri minunlaisiani hurahtaneita nörttejä, joille toisinaan kertomusten universumit ovat lähes yhtä mielenkiintoisia kuin todellisetkin.

Jos vielä tämän tekstin päätöksen äärellä voi suositella jotakin supersankareihin liittyvää elokuvaa, se voisi olla jo joitakin viikkoja teattereissa pyörinyt X-Men: Days of Future Past. (Etukäteen kannattanee tosin tutustua ainakin edeltävään elokuvaan X-men First Class, joka julkaistiin joitakin vuosia takaperin.) Tunnustettakoon tässä myös se, että äksmiehet ovat luultavasti elokuvien supersankareista omia lemppareitani. Syy tähän varmastikin kumpuaa osittain siitä, että omistin elokuvasarjan ensimmäisen osan vhs-kasettina, joka edelleen lojunee jossakin kellarin pohjalla. Toisaalta X-menit ovat kiinnostavia myös siksi, että kysymys poikkeusyksilöistä levitetään koskemaan kokonaista ihmis(mutantti)ryhmää, ja ei tarvitse edes olla kovin nokkela katsoja havaitakseen temaattisia yhteyksiä todelliseen maailmaan. Lisäksi uusimmassa elokuvassa on niin uskomattoman timanttinen kattaus näyttelijöitä, ettei sitä karisman määrää meinaa kestää. Ian McKellen, Patrick Stewart, Hugh Jackman, Michael Fassbender ja suosikein eli James McAvoy samalla valkokankaalla samaan aikaan. Näitä herroja katselisin ja kuuntelisin, vaikka elokuva käsittelisi kouvolalaista bingoturnausta. Karismaa kun ei voi ostaa, ja kiehtovalle supersankarille se vain on välttämätöntä.