Monday, July 28, 2014

Kirjoittamisterapiaa

Olen viime aikoina (tarkalleen ottaen erityisesti tänään) päätynyt pohtimaan sitä, kuinka terapeuttista toimintaa kirjoittaminen onkaan. 

Muutama viikko takaperin sain käsiini vanhan päiväkirjani. Kyse ei ole tosin perinteisimmästä paperiversiosta, vaan Livejournal-tilistäni. Jos kyseinen formaatti ei ole tuttu, kyseessä on eräänlainen blogien edeltäjä ajalta, jolloin tämän kaltaisia tekstejä ei vielä kutsuttu blogeiksi. Hassua kyllä, muistin salasanani ja päätin kirjoittaa ainakin vielä yhden tekstin, jossa heijastelisin vanhoja mietteitäni. Sain tekstiä kirjoittaessani tiettyjä mielen lukkoja auki ja muistin, että päiväkirjaa, blogia tai livejournalia kirjoittaessa kannattaa pitää tämä mielessä: tällaiset tekstit ovat parempi peili kuin moni muu asia. Suosittelen siis lämpimästi kirjeenvaihtoa oman itsensä kanssa. Tänään kirjoittamani teksti alla (pahoittelut, on pitkä!):

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut nähtävästi kauan aikaa. Jännittävintä lienee se, miten muisti on lopulta aivan kummallista aineetonta materiaa, eikä kaikki olekaan jäljentynyt mielikuviin sellaisena kuin kuvitteli. En ensinnäkään muistanut ollenkaan, että olin kirjoittanut tätä vuoteen 2008 asti neljän vuoden ajan. Vanhojen tekstien lukeminen oli todennäköisesti hämmentävimpiä kokemuksia vähään aikaan. 16-vuotiaan Lauran pään sisälle kurkistaminen synnytti aiheellisen kysymyksen: olenko edes jotenkin enää tuo sama ihminen? En ole koskaan kirjoittanut oikeaa päiväkirjaa, joten tämän tilin uudelleen löytäminen tuntui äärimmäisen arvokkaalta. Lisäksi hassua oli ajatella koko livejournal-formaattia, sillä vasta viimeisten tekstieni aikoihin alettiin puhua blogeista ja somesta. Onko tämä nyt siis edelleen sitä? 
En tiedä, tulenko jatkamaan kirjoittamista tämän tekstin jälkeen, mutta ainakin nyt haluan kirjoittaa jotakin. Ehkäpä eniten haluaisin kirjoittaa itselleni, noille edeltävien kirjoitusten takana istuvalle hahmolle. Sille tytölle, joka selvästikin mietti paljon itseään suhteessa muihin ja odotti palavasti tulevaisuutta. No, eräs palanen tulevaisuudesta on tässä ja nyt, heinäkuussa 2014 – kuusi vuotta edellisestä päivityksestä. Kliseisesti voisikin puuskahtaa ajan kuluvan käsittämättömällä vauhdilla. 
Mistäpä sitä siis aloittaisi? Koti on edelleen Tampereella, ei saman katon alla, mutta saman ihmisen kanssa. Kuusi vuotta sitten muutimme yhteen, kaksi vuotta myöhemmin menimme kihloihin ja siitä taas kaksi vuotta eteenpäin menimme naimisiin. Siinä mikään ei ole suuresti muuttunut, sillä yhteiselo on edelleen samaa naurua ja lämpöä. Aikuiselämä on tietysti heittänyt omat haasteensa polun varrelle, mutta kaikesta on selvitty, puoliksi kiitos tästä molempien jääräpäisyyden. Joskus, jostain syystä varsinkin kesäisin, mietin eri vaihtoehtoja elämälleni. Tiedän sen olevan aivan turhaa ajatusleikkiä, mutta silti. Mitä jos en olisikaan tavannut puoliskoani 18-vuotiaana? En ehkä olisi päätynyt Tampereelle, olisin ehkä tavannut jonkun muun, rikkonut sydämeni, olisin ehkä matkustanut pitkin maailmaa. En usko, että ihmiselle on olemassa vain yksi puolikas, mutta satuin vain löytämään varsin sopivan jo vuosia sitten. Kulmat hioutuvat, uusia syntyy. Voi olla, että olen jäänyt jostain paitsi. Mutta sitä, mitä olen saanut, on vaikea korvata. 
Menneissä teksteissä olen selvästi kaivannut omaa paikkaa, omaa roolia, jota oli vaikea löytää. Syyskuussa 2008 kirjoitin aloittaneeni opiskelut yliopistossa haluamallani alalla. Noh, hyvä mennyt minä, minulla on oivallisia uutisia: sillä tiellä ollaan edelleen. Valmistuin opettajaksi puoli vuotta sitten ja olen onnistunut puolivahingossa työllistymään aivan mahtavaan kouluun. Jälkiviisana on vain hyvä huudella omalle itselleen, että olisit vain pitänyt omat aistisi auki maailmalle ja erilaisille vaihtoehdoille. Joskus niihin omiin epämääräisiin fiiliksiin kannattaa vain luottaa, sillä omat epäilykset opettajuudest osoittautuivat kuitenkin osittain tosiksi. Kahden viimeisen opiskeluvuoden aikana myönsin itselleni, että myös tutkijantyö voisi olla vaihtoehto. Lopputulemapisteessä seisonkin nyt, sillä kaksi kuukautta sitten minut hyväksyttiin myös jatko-opintoihin. Näyttää siis siltä, että joskus painan päähän tohtorinhatun. 
Mieleeni painui erityisesti yksi päivitykseni jostakin lukioajoilta. Siinä pähkäilin elämää ylioppilaslakin jälkeen, tunsin vahvasti olevani "keskiverto keskivertojen joukossa", jolla ei yksinkertaisesti ole lahjoja tehdä niitä asioita, joita haluaisi tehdä. Näin väitöskirjan ääreltä tarkasteltuna olen viisastunut tästä hieman: ahkeruudella pääsee pitkälle. Tylsä hokema, joka ärsyttävästi todistaa vanhempien olleen koko ajan oikeassa. Olen miettinyt tätä viime aikoina paljon. Missä olisinkaan, jos olisin jo lukiosta asti todella uskonut pärjääväni hyvin? Jos olisin luottanut itseeni? Hyvä itsetunto tosin on tunnetusti harvinainen ominaisuus teini-ikäisten keskuudessa, syyllisyys siis pois (ja note to self: tee töissä tälle asialle niin paljon kuin vain pystyt). Olen vasta muutaman viime vuoden aikana ymmärtänyt olevani hieman hitaasti lämpenevä yksilö, joka pärjää mainiosti, kunhan vain rattaat käynnistyvät. Olen myös utelias – toivottavasti en koskaan menetä tätä piirrettä. En lukiossa ollut todellakaan mikään huippuoppilas ja äidinkielessäkin löysin innostuksen vasta abiturienttina. Opiskeluajat ja oivallukset mahdollisesta tutkijuudesta opettivat myös näkemään itsessäni olevan kunnianhimon. Ennen aina ajattelin olevani tyytyväinen tietyssä pisteessä, nyt rimpuilen eteenpäin välillä niin kovaa, että aivoihin sattuu. 
Tuntuu jotenkin kohtalokkaalta, että satuin saamaan käsiini tämän tilin juuri nyt. Elämässä on taas murroskohta: olen juuri valmistunut, mennyt töihin, aloitan tutkijan elämää ja voi olla, että tulevina vuosina meidän perheessä on ehkä useampikin jäsen. Olen aina ollut eräänlainen tulevan murehtija, mutta olen oppinut siitä onneksi suureksi osaksi eroon. Siinäpä ehkä tärkein asia, jonka olen kaikkien edellämainittujen asioiden yhteisvaikutuksena oppinut – minusta on tullut rohkea. Ehkä jopa itsevarma. Mutta tällaisina muutoksen aikoina märehtijyys uhkaa nousta esille. Juuri siksi tämä trip down the memory lane oli mittaamattoman tärkeä. Mistä tuli, mihin meni. Teininä tapanani oli lisätä teksteihini katkelmia lyriikoista, jotka jotenkin kuuluivat siihen hetkeen. Pidän tästä ajatuksesta edelleen. 
I listen to the wind
To the wind of my soul
Where I'll end up well I think,
Only God really knows
I've sat upon the setting sun
But never, never never never
I never wanted water once
No, never, never, never 
I listen to my words but
They fall far below
I let my music take me where
My heart wants to go
I swam upon the devil's lake
But never, never never never
I'll never make the same mistake
No, never, never, never

No comments:

Post a Comment